Jäähyväiset nukeille

Jäähyväiset nukeille

Työni Nukketohtori Ainon leikkaussalissa on lopuillaan. On ollut kunnia saada oppia, kuulla ja tehdä kaikkea sitä, mitä tämän pienen liikkeen sisälle mahtuu.

Kun astuin ensimmäistä kertaa Nukketohtorin tiloihin, katsoin ympärilleni häkeltyneenä. Tällainen paikka on siis olemassa muuallakin kuin Ingmar Bergmanin elokuvissa. Erityisesti vaikutuin pienistä nukenkengistä, pelkästään erilaisille silmille tarkoitetusta hyllyköstä sekä takahuoneen verstaasta, jossa kaikki mahdolliset vartalonosat sojottivat hyllyistä ja laatikoista.

Työntekoni rutinoiduttua nuo sadunomaiset kuvaelmat muuttuivat arkisemmiksi. Oli maalaamista, ompelemista, liimaamista, leikkaamista, pienenpientä piperrystä, nukenmuotoisten palapelien kokoamista. Kun potilas tulee Nukketohtorille, hänet otetaan vastaan kuulemaan vaivoistaan ja neuvotellaan, miten niitä hoidettaisiin. Heitä autetaan ja hoidetaan rutiinilla, niin kuin kenen tahansa tohtorin vastaanotolla.

Arkisen hoitotyön lomassa Nukketohtorin olemassaoloon sisältyy voimakas poeettisuus: Vastaanotolla on käynyt minun läsnä ollessani niin humalaisten kavereiden ilkivallan kuin yltäkylläisen rutistuksen kohteeksi joutuneita nukkeja. Mutta kaikki omistajat tulevat lopulta jokseenkin samasta syystä: Halusta ylläpitää muistoja ja elää niiden kanssa. Aino mahdollistaa nukkejen, nallejen ja muiden lelujen tarinoiden jatkuvuuden ja eheyttää niitä muistoja, joita omistaja ei halua unohtaa. Asiakkaan tuoma potilas muistuttaa monia lapsuudesta, joka on joko jätetty taakse muisteltavaksi tai jota elämme koko pitkän elämämme.

Ihailen niitä aikuisia, jotka leikkivät. Jo leikkiminen itsessään kyseenalaistaa suurimman osan arkisista toimintatavoista, joista on kadonnut mielikuvitus ja henkilökohtaisuus. Vastaanotolla työskennellessäni olen saanut tavata elämänintoisia lapsia ja aikuisia, jotka leikkivät ja jotka tuntevat nukkensa tai pehmolelunsa läpikotaisin, jonkinlaisena jatkeena omasta persoonallisuudestaan. He luovat elämää johonkin sellaiseen, jossa kuka tahansa ei sitä näe. Niin hoitojakson jälkeiset jälleennäkemiset ovat usein kuin vanhat ystävät tapaisivat. Jotakin on muuttunut, mutta ei kuitenkaan.

Maailma olisi varmaankin hieman hennompi paikka, jos kaikilla olisi oman mielikuvituksen eloon herättämä otus vierellään.

 

Tämän paikan arkista satumaailmaa kaivaten,

Minne